"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.
"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä — kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä, joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne. Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei tarvitse tietää liian paljon."
"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."
"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."
"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies, sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja, joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä, jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja, teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja sillä välin minä olenkin niiden takana."
Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:
"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein,
Mihail Ivanovitch."
"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi hämmästyksestä.
"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.
Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi: