Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.
"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä, ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän sydäntäni kuin veitsi."
Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.
"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja — sellaisia kirjoja, joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä kuolemaansakin."
Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa — mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt he!"
Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.
"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim. Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."
Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.
"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse hitaasti.
"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.