"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.
"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä — kaikki santaa — kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen. Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi hän katsellen terävästi Paveliin.
"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa. Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen sanotte."
Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili katsellessansa häneen.
"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään vähävenäläiseen päin.
"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"
"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."
"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle. Pienimmästäkin loukkauksesta — hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.
Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle jonkun kirjan?"
"Tietysti."