Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle; silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta, ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen surullisesti:
"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle. Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon, he välittävät vaan heidän rahoistaan — ainoastaan niistä." Ja äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata, en totisesti!"
"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.
"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.
"Olette oikeassa — mutta se ei ole mikään lohdutus."
Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.
Ensimäinen taistelu
Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta! Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä, hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.
Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas, silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.
"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin. Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun, molemmat heistä."