"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"
Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta, mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen jo sekaantua.
Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin, jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa selvitystä.
"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden, että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille? Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"
Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin, varuillansa, lentoon valmiina.
Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja. Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan, iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.
Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa, ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle tuntemattomien keralla.
Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää päänsä jäykästi.
"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.
"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja alahuulensa tarmottomana.