"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy muuta tietä! Laulakaamme!"
Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh — oh!"
Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.
Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon taistelossa —" alkoi hän laulaa.
"Kaadutte —" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:
"Hänen tähtensä te annoitte
Henkenne, verenne."
Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.
"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet hautausveisun, nuo likaiset koirat!"
"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.
Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana, katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan innokkaan seuraamana.