"Tyranni on kaatuva —" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.
"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja uhkaavasti.
"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.
Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.
"Eteen-päin!"
"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa, harppasi pitkän hypyn syrjään.
Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti. Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:
"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"
"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa, paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka kiiltävät hänen saappaansa olivat.
Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää, harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia, kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.