Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut heidät kuni syksyn lehdet.
Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden kerrallaan syrjään.
Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon.
Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:
"Hajotkaa, pojat!"
"Juokse, Vlasov!"
"Peräydy, Pavel!"
"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna se minulle! Minä kätken sen!"
Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.
"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.
Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä hiljaisuus.