Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan, ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy alistua siihen, Pelagaja Nilovna."
Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"
"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.
"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria pelästyneenä.
Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti, tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: Pelagaja Nilovna, työmiehen leski.
He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle, sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa; jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.
Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli poljettu mutaiseksi.
Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta. Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa. Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"
Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.
Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.