Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa, joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille. Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi, laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.
Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän, katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.
Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta. Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä, mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:
"Ja mitä nyt?"
Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.
Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"
Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi, katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."
Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella, tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."
"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.
Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään, avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän ylhäisyydenne!"