"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla.
"Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"
"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt", virkkoi Sizov äänekkäästi.
Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:
"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin — noiden mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'
Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:
"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki! Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan, joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden. Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.
Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.
"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.
Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.
Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin saattaessa häntä sisälle huoneeseen.