"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa ja puhdas."
Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän iloisemmaksi.
Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka katselivat alas seiniltä.
"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa ikkunoilla.
"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."
Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä. Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin. Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.
Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean, ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle. Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä. Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.
Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."
Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen mukaan — näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet — tiedämme kaiken tämän, ja tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."
"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"