"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla, ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle, jossa olin viisi vuotta."
Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä pidettiin niin välttämättöminä.
"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.
"Onko hän naimisissa?"
"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli ulkomailla kaksi vuotta sitte."
"Onko hän teitä nuorempi?"
"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon hänelle kuuluvaa, kirjani —"
"Missä hän asuu?"
"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua tarvitaan, sieltä hänet löydätte."
"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"