"Tiettävästi!"
Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.
Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"
"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta pukineesta.
"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."
"Puhuiko Pasha minusta?"
"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"
"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin, enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän nimenne on?"
"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä: "Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."
"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"