"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden näytän minä sellaiselta vallasnaiselta. Luuletteko että aina pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä, tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan, ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti — kauniisti mutta yksinkertaisesti."
Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"
"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.
"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta", virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut, löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse keskusteluun.
"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia, mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus löytyy. Ei ole yhtä ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi — mutta minun täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."
Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota astioita pöydältä.
Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn, omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja liikkeensä vähemmin hermostuneilta.
"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."
"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."
"Niin, me menemme."