"Onko se etäällä?"
"Noin viidenkymmenen virstan päässä."
"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa,
Pelagaja Nilovna?"
"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä", vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin, näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he huomaamatta häntä vetivät.
"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. — Sulje ikkuna."
Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa, laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta. Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä. Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.
Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä, kauan unohtuneet vääryydet.
Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.
Sofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: "Piditkö siitä?"
"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."