Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.
"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta. Mutta minä en voi."
"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.
"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen vastineen: 'En tiedä."
Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät rauhallisesti ja hiljaisesti — heillä on musiikkia ja kirjoja — he eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa — he eivät riitele virkistyksekseen — he eivät halua loukata toinen toistansa, jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."
Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi. Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.
Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään, ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti, innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja itselleen.
"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme. Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme. Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."
Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.
"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia. Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille. Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti toivon teille menestystä."