Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi. Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.
"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.
Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin, pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.
"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on ystäväni Anna."
Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian vakaviin, totisiin kasvoihin.
"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä, kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa väkeä, hyviä ihmisiä."
Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut, eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.
"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä, ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne? Jefim, tuo maitoa."
Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen tulioita.
"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"