"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"
Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin minulle?"
"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista. Kutsummeko hänet tänne?"
"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.
Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä iltana."
Yö metsäkämpällä
Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi: "Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti: 'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa, hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät — minne? He eivät näe — he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."
"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."
"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä kylään."
"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan, on paras mennä kohti suoraan."