"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta. Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko kirjoja tullessanne?"
Äiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: "Toin."
"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään. "Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen: "Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan hänen paikalleen."
Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa, ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo —" — tässä seulasi karkea kirous — "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti. He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen tietävät!"
"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?' 'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin. 'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet pahaa; älkää odottako armoa!'
"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän, 'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä. Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen. Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani. — Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä kertomuksensa.
"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen äkkinäisestä kysymyksestä.
"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on selkänne liian suora työläisnaiseksi."
Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi: "Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin —"
Rybin henkäsi syvään.