"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös, että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa, pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"
"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.
"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.
Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin, kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:
"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."
"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."
"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.
"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa kerrallaan."
"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla kädellänsä. "Tässä on vaimo" — hän osotti äitiä - "jonka poika on varmasti mennyttä kalua."
"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.