Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin, näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä tahansa."
Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"
"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen lopultakin väsyksissä."
Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.
Rybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: "Onko hän nukuksissa?"
"On."
Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut poikansa askelia — aivan ensimäinen."
"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.
"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."
Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi. Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan. Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.