"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.
"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.
Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän, rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa. Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.
Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:
"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."
"Toin kyllä."
"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa takkia.
"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään, sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.
"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena.
"Ainoastaan kuolema!"
Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.