Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä — tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki tunteenpurkaukset.
Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään, suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta, täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä — aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut — voitteko kutsua sitä elämäksi?"
Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja, lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.
Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja värikkäämpänä — tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla. Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.
Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen, näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.
Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.
"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on järjestetty."
Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia, havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"
Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.
"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä orjallisesta työstä —"