Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä, iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille. Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.
Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja, muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen. Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia, suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.
"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.
"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan puutteessa."
Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.
"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla, mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."
Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia kuvakirjoja.
Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista. Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista, joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.
Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän, jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia, jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita toisiinsa.
Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän tervennä?"