Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."
"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.
"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään luonansa."
"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä, lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.
Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta — jokseenkin röyhkeä teko. Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari päivää."
Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.
"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat Jegorin pian sairashuoneeseen."
"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi
Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.
"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.
"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän tekee kaikki painotyömme."