"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä.
Luuletteko että hän suostuu siihen?"
"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"
Sasha pudisti päätänsä.
Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:
"Haluaisin pyytää teitä — tiedän ettei hän tule suostumaan — että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme — sanokaa myös että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo kulunut — minä rukoilen teitä!"
Hän puhui suurella vaivalla.
"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei koskaan!"
Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.
"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."
Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille: