"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."
"Miksikä? Ja milloin?"
"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"
"Voin kyllä."
"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt — Nikolskin kautta. Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin varovaisia."
"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.
Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä —" Hän painoi päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.
"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä en nyt kärsi hituistakaan — niin mitäs sitte?"
"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.
"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."