"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri, vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.
"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi poliiseista.
"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi hän: "Ketkä ne olivat?"
Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te, Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.
"Hajotkaa, te kirotut!"
Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät toisaalle.
"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen halveksivasti: "Kädet selän taakse!"
"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois, enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"
"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.
"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian. Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"