Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut, sinäkö roisto?"
Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"
"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.
"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.
"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä! He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"
"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne. Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta — se on teidän oikeutenne."
Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat, tavattomat sanansa kuuluivat.
"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."
"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.
Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen.
Väki väistyi hänen tieltään.