"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.
Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui tummalta:
"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis, noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."
Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.
"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:
"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui. Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.
Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan kauempana kuului puhetta.
"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä kirjotuksissa loistaa totuus."
Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella äänellä:
"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"