Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen miekkansa.
"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"
Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle, kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle, vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:
"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te, kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen? Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette kapinallisia! Aha — o —!"
Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena, seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa. Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen korvissaan.
"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."
"Älkääkä pieksäkö häntä!"
"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"
Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä, huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen. Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä, kasvojensa vavahdellessa.
"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"