Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.
"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."
Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.
"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu, on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."
"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.
Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan vaunuun.
"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö itseänne totuuden tähden."
"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.
Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.
"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen kovin mielissäni, oikein mielissäni."