Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin toverit?"
"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli vangittu, setä Rybin niiden joukossa."
Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:
"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä.
Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta.
Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat
luotettavia."
"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.
"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää puolenne, pojat, he lähestyvät!'
"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee pakottamaan koko viikon."
"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan sillä aikaa samovarin kuntoon."
"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.
Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.