"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.
Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla. Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi ääniä muassaan vankilan pihalta.
Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan, vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä. Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:
"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"
Yksi heistä vastasi: "Emme."
Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle, katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin; he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.
"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen, mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin, pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä. "Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli kolmikolkkalakki.
Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt — pitkä mies vaan nähtiin ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki. Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.
Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine kiharapartoineen.
"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.