Venäläisen oikeuden edessä
Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan, joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä. Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt. Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman mielialansa.
"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä. Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja niiden seassa.
"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs nainen hänen rinnallaan, tyynesti.
"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.
Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.
Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa. Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.
Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin käteen.
Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin. Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.
Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja käsitteli papereita.