Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.
"Minä avaan —"
"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.
Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja, Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan, jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului puoliäänistä kuiskeen huminaa.
"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.
"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.
Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa. Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.
Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt, arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari, komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies, jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton talonpojan päällystakki.
"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"
Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.