Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:
"Hm! niin — Andrei Nahodka, tunnustatteko —"
Joku kuiskasi: "Nouskaa!"
Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli hän vanhukseen silmänurkistaan.
"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan toinen toisiansa."
"Fedja Maxin, vastatkaa!"
"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen. "Kieltäydyn puolustautumasta — en aio sanoa mitään — sillä en pidä teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole tehnyt! En tunne teitä!"
Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein olkapäiden taakse.
Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.
Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään julmuutta.