Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista, vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka jostakin nurkasta vaani tuomareita.
"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen", virkkoi hän pojallensa.
"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä rikoksiin", vastasi Pavel.
Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse, katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla. Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.
"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.
"Sallikaa minun puristaa kättänne."
Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi kiihkeästi:
"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."
"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.
"Kauan eläköön vallankumous!"