Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.
"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."
"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen ensin."
"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"
"Viekää ne sitte hänelle."
Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet teensä, oli päivä jo melkein puolessa.
"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti ovelle.
Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti:
"Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna.
Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet
vangittiin?"
"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."
"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä. Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta hektografilla. Näin ne — eivät olleet hullumpia, olivat selviä ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."