"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti.
"Antakaa ne minulle."
Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:
"Se on vaarallista teille."
"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.
"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti. "Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä sitoisi nuoran kaulaanne."
"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen. "Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä — Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli yhteinen suru. Näettekös nyt?"
"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.
"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.
"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:
"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa. "Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä. Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan. Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä: "Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni. Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika — kahdeksan vuotta!"