Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle —" Hän pysähtyi uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota — äiti ja poika rinnakkain. Se on harvinaista!"
Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:
"Niin — se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te — Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden — olette myös rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi — ymmärrän kaikki — sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan kaiken!"
Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä, aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.
"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita. Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa; joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse; ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.
Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.
"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Niin. Tanajaan."
"Hyvä."
Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri huonetta.