Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti taas ilmaan.
"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.
Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti, ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan, alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi niitä noukkia.
"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa. Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."
Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.
"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.
Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi:
"Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"
Hän ei vastannut.
"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret, rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän lämpimän henkityksen kasvoissansa.
"Nouskaa penkille", virkkoivat he.