"Oh, te roistot!"
"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"
Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään, muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat, ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen sydämelleen.
Hänet raastettiin ovelle.
Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.
"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"
He löivät häntä kädelle.
"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän ylitsenne —"
Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa korahti.
"Te kurjat, onnettomat olennot —"