"On."
"Ja hän ei pelkää?"
"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.
"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua minun kanssani."
"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna, emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."
Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai kuinka?"
Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä: "Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."
Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.
"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle. Olet väsynyt. Hyvää yötä."
Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.