"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja vakuutuksella.
Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.
"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä ja epäselvän pelon kauhusta.
Hirmuinen sana
Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.
Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:
"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista, Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää, ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin — noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas itsestään.
"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette jättäneet oman perheenne ja kaikki —" Hänen oli mahdotonta lopettaa ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja, kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki leikiksi.
"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas. "Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni — ja juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni — onneton, kurja olento — meni naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas, korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha, aivan kuin pieni hiiri — hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni — omaa äitiäni!"
"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.