Vähävenäläinen nauroi ääneen.
"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä,
Pavel?"
Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään: "Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei edes pumppaamalla!"
Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa punastuivat.
"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei ymmärrä että hänen pitäisi —"
He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei miellyttänyt äitiä.
Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia, unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa päiviä omassa nuoruudessaan.
Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti, miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.
"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.
Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa, huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"