Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.
"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.
Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat mehiläiset kukasta kukkaan.
"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy mennä pois täältä pian."
"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.
Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa, hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis ja salaperäinen.
Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"
"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.
"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."
"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se minua."