Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki totta!"
Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta, virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"
Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."
Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.
Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä, joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä, nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion, jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä tungettelemisellaan.
Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.
Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle, ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan! Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin Maxinin ja Vyesovshchikovin —"
Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen pahaa ennustavaksi rääkynäksi.
Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä urkkimassa.
"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"