Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"
Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen katseensa.
Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:
"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"
Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita huomaavaisesti.
Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut puhjeta auttamattomaan huutoon.
"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös laattialta!"
Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."
Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja, kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.
"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.